Lumikot: Mari ja Niina
Kärpät: Risto, Teijo ja Jarkko
Riston aloitteen ansiosta suunniteltiin Syötteen kansallispuistoon suuntautunut ”ensilumen” patikkaretki, joka – kenties ilmastonmuutoksen takia – osoittautui varsin vetiseksi. Teijo sen kuvasi osuvasti: ”Polut olivat puroja, purot lähes melontakelpoisia jokia, kaikki muu suota”. Mutta eihän meloja vedenpaisumusta pelkää, ei edes silloin, kun alla ei ole kajakkia, jonka varassa kellua… Henkilökohtaisesti lähetän kuivimmat kiitokseni Haltille, jonka valmistamat taivaanvanhat vaelluskenkäni pitivät edelleen räpyläni kuivina.
Reissu alkoi Oulusta perjantaina 24. lokakuuta Jarkon pienen perheauton kyydillä. Kun saavuimme Selkävaaran parkkipaikalle, oli jo niin pimeää, että taivalsimme 8 km matkan Ahmatuvalle otsalamppujen valossa. Allekirjoittanut näki pimeydessä yhden kiiluvan silmän, joka Marin tulkinnan mukaan oli liito-orava (niitä elelee Syötteellä, sanottiin infovihkosessa), joka Jarkon tulkinnan mukaan oli yksisilmäistynyt, koska oli liitänyt oksaan pahki. Risto oli noutanut varaustuvan avaimen ja saapunut sinne jo alkuillasta. Olihan se mukavaa saapua lämpimään mökkiin! Sen varusteisiin kuului sauna ja kaasuliesi, joten elelimme varsin mukavasti.
Seuraavana aamuna, ennen taipaleelle lähtemistä, vettä satoi saavista kaatamalla ja välillä tuli räntääkin tyynynliinan kokoisina hiutaleina. Taipaleen alkupuolella tutustuimme opastaulujen avulla kivilajeihin, joista Syötteen kallioperä koostuu. Saapuessamme Ahmakallion näköalatornille, saimme kuitenkin katsella hulppeita maisemia auringon valossa. Tavoitteenamme oli taivaltaa Toraslammen tuvalle, mutta jouduimme kääntymään takaisin, kun jo melkein näimme tuvan: pitkospuut olivat pätkän matkaa niin syvällä veden alla, ettei hommasta olisi selvinnyt kuivana ilman kahluusaappaita. Seuraavaksi tavoittelimme Koiratupaa, mutta sinne opastavat viitat katosivat yhtäkkiä. Päädyimme kulkemaan ihan virallista viitoitettua Oikopolkua, joka ihme kyllä ei johtanut turmioon, vaan jonkun ojan ylittävälle sillalle, missä pysähdyimme syömään (tarinankertojalla oli tuolloin jo kova nälkä, minkä takia paikkatiedot eivät valitettavasti ole tallentuneet kovalevylle). Vaikka sillalta oli vain jokunen kilometri matkaa tuvalle, ehti ilta pimentyä ennen Ahmatuvalle palaamista.
Kokonaisuudessaan taivalsimme lauantaina noin 15 km. Etenemisvauhdista voi kysyä Jarkolta, jonka pipon merkki kiertyy kuulemma myötäpäivään (Coriolis-voiman takia) ohimolta otsan keskelle, jos esimerkiksi hiihtää kolme tuntia reippaasti. Marin kanssa pohdiskelimme, johtuukohan Coriolis-voimasta myös se, että jonon ensimmäisen taivaltajan vauhti kiihtyy huomattavasti suuremmaksi kuin jonon viimeisellä tyypillä. Näin jälkikäteen ajatellen vaikuttaa siltä, että yksi jos toinenkin tyyppi on tainnut sateesta huolimatta kärsiä nestehukasta, joka aiheuttaa aivojen kuivumista ja kutistumista.
Iltaisin oli mukava kuunnella Teijon ja Riston kertomuksia heidän melonta- ja patikkareissuiltaan. Lauantai-illan kruunasi saunominen. Ennen sitä, iltapalaa syödessämme, muistelimme, mitä kaikkea kummallista olemme reissuillamme syöneet. Totesimme, että jopa rapeaksi paahdettuja perhosentoukkia ja lampaan aivoista valmistettua aladobia pystyy syömään, kun yksinkertaistaa asiaa riittävästi: ”Se on loppujen lopuksi vain proteiinia”.
Sunnuntaina patikoimme autojen luokse samaa reittiä pitkin kuin perjantai-iltana, mutta päivänvalossa matka näytti luonnollisestikin täysin erilaiselta kuin pimeydessä. Selkävaaran parkkipaikan kodassa oli sopivasti tulet valmiina, joten Kärpät paistelivat makkaraa ennen automatkan aloittamista. Kotimatkalle lähdimme hyvillä mielin: reissu oli rentouttava ja ainakin me Lumikot rupesimme jo miettimään seuraavaa patikka- tai hiihtovaellusta. Tervetuloa joukkoon!
Aihe: Lumikot ja kolme Kärppää - seikkailu Syötteen sademetsissä (Luettu 7563 kertaa)